Pienessä hetkessä on tapahtunut paljon. Vielä viime viikolla aika kului oppilaiden kanssa soittaessa, opinnäytetyötä kirjoittaessa sekä opiskellessa ja tällä viikolla tilanne on varsin erilainen. Etäopetuksen haasteet varmasti selätetään tulevina viikkoina ja elämä voi jatkua niin normaalina kuin se näissä poikkeusoloissa voi jatkua.
Olen ollut skeptinen tällaista etäopetusta kohtaan, sillä kaikki opettamani aineet perustuvat yhteismusisointiin, vahvaan ja monipuoliseen vuorovaikutukseen ja oma osaamiseni tällaisten oppimistilanteiden luomiseen ja mahdollistamiseen. Yhteissoiton opettamisen saralla on myös teknologisia haasteita, jotka rajoittavat etäopetusta. Olen kuitenkin eilisen etäopetusilmoituksen jälkeen alkanut pohtimaan tätä “mahdotonta” aihetta uusista näkökulmista. Yksi syy skeptisyyteeni oli OPH:n ja Metropolian järjestämä Virtuaalimuskarikurssi muutama vuosi sitten. Jo siellä kävi ilmi, että etäopetus, varsinkaan yksipuolinen etäopetus, ei ikinä yllä samaan kuin lähiopetus. En muista mihin tutkimuksiin vedottiin, joten en avaa tätä sen laajemmin tässä. Onneksi kuitenkin harjoittelimme erilaisia tapoja opettaa etänä. Ajattelin, ettei se ihan lähitulevaisuudessa ole pakollista ja siihen voisi tarpeen tullen siirtyä hiljalleen. Toisin kävi.
Vastustanko etä- ja verkko-opetusta? Tämähän on nykypäivää ja kehitys kehittyy. Niin kehittyy, enkä ole sitä vastaan ollenkaan. Olen huomannut, ettei vastustukseni liitykään etäopetukseen tai verkkomateriaaliin vaan kipupisteet löytyvät muualta teknologiasta. Teknologia on helpottanut monia asioita opetuksessani. On se välillä lisää yllätystuntejakin tuonut työviikkoon, mutta pääosin kehitys on ollut positiivista. Se, mitä opetustilanteissa tunneillani ja koulutuksissani tapahtuu, onkin ihmisten välinen vuorovaikutus. Nykyään on harvoin tilanteita, joissa ehditään kohdata toinen (saati itseään) ja oppia olemaan erilaisten ihmisten kanssa. Netissä algoritmit tarjoavat meille juuri meitä kiinnostavia tuotteita, palveluita ja muita mieltymyksiämme vastaavia sisältöjä. Samaan sortuu helposti myös arjessa. Olen saanut itseni useamminkin kiinni tunteesta, kun pinna kiristyy jonkin epämiellyttävän tai suunnittelemattoman hankalan asian ilmaantuessa muuten niin kivaan päivään. Olemme jatkuvasti “hälytysvalmiudessa” puhelimeen ilmestyvien ilmoitusten takia. Onneksi näiden säätelyyn on nykypäivänä monia keinoja, jotta elämä ei kuormittuisi informaatiotulvasta. Kuitenkin työelämässä on tärkeää olla tavoitettavissa mahdollisimman paljon.
Ryhmäopettajana huomaan kiireen myös tunneillani. Se ei johdu minusta, vaan sisään marssivista osallistujista. On mahtavaa tarjota jotakin sellaista tunnilla, mikä musiikin oppimisen lisäksi rauhoittaa kehoa ja mieltä. Aina ei voida tehdä molempia, mutta olen huomannut usein vastauksen löytyvän kehosta. Jos keskittyminen oppimiseen on vaikeaa, voi kehoa aktivoimalla tai rauhoittamalla palauttaa fokuksen taas tekemiseen. Rauhoittumisen ei aina tarvitse olla pitkä rentoutusharjoitus lattiatasossa vaan se voi olla myös pieni, ohimenevä harjoitus, jossa osana tekemistä on esimerkiksi painava silitys. En ole minkään alan terapeutti tai tanssinopettaja ja pohjaan kaiken tietoni aiempiin kokemuksiini ja lukemaani kirjallisuuteen. Esimerkiksi eräälle perheenjäsenelle joululahjaksi hankkimastani kasvojoogakirjasta on ollut paljon apua, vaikka en sitä ihan heti musiikkipedagogisena apuvälineenä osannut nähdä.
Miten nämä asiat kytkeytyvät ajatuksiini etäopetuksesta? Koen, että yksi suurimmista haasteista etäopetuksessa on ilmapiirin luominen samanlaiseksi kuin tunneilla. Kun olemme samassa tilassa, teemme paljon tiedostamattomia havaintoja ympäristöstämme ja reagoimme niihin automaattisesti. Opettajana minun on helppo saada kiinni osallistujien olotilasta ja mukauttaa opiskelua tarpeen mukaiseksi. Kun olemme etäällä, ensinnäkin näemme vain sen, mitä kamera tallentaa. Välttämättä ei ole tarpeeksi tilaa liikkua ja nettiyhteyden toimivuus tekee yhtäaikaisesta tekemisestä mahdotonta viiveineen. Luulen, että tämä tilanne mahdollistaa paljon uusia näkökulmia opettamiseen etänä niin minulle kuin kollegoille ympäri maailman. Olen lyhyessä ajassa saanut monta mielestäni kokeilemisen arvoista ideaa ja voin niitä myöhemmin somessa jakaa, mikäli ne toimivat ryhmieni kanssa. Mutta asia, josta olen eniten huolissani: koskettaminen. Nyt elämme hetken aikaa, jossa turhaa kontaktia ymmärrettävästi on vältettävä, mutta olemme silti ihmisiä kontaktitarpeemme kanssa. On kyse koulutuksista tai oppitunneista, niillä tapahtuu aina koskettamista. Siksi tämän sekavan tekstin kauniiksi lopuksi tarjoan videon, jossa voimme hyödyntää omaa koskettamista kehomusiikin keinoin. Jos ajatus koskettamisesta tuntuu vieraalta, ota tämä motorisena harjoituksena, kehosi kääntää sen tarvitsemaansa muotoon.
Aurinkoa ja käsienpesua!
Iina Kotola 