Olen kokenut välillä erittäinkin huonoa omatuntoa siittä, etten ole kirjoittanut tänne mitään – nimittäin sanottavaa kyllä olis vaikka mistä!
Lokakuussa kuitenkin alkoi arki hitaasti kiihtymään. Vapaapäiviä löytyi vähemmän ja vähemmän sekä alati vaikeutuva koronatilanne hiillosti arkea monin tavoin. Opiskelin, tein töitä, työskentelin taideproggiksieni kanssa (joista tietoa enemmän ensi vuonna). Lupauduin asioihin, joihin omat rahkeeni eivät oikein meinanneet riittää. Lopulta päädyin pitämään taukoa täältä sekä somesta niin paljon kuin mahdollista.
Aloin olla myös äreämpi. Rakastan muutoksia ja jatkuvaa muutosta, mutta nyt jokainen muutos tuntui kerta kerralta uuvuttavammalta. En edes huomannut muutosta, ennen kuin yksi oppilaani tokaisi, että: “Iina on nykyään niinku muutkin aikuiset – koko ajan vihainen.”. Se pysäytti kerralla. Minäkö vihainen? Samoihin aikoihin äitini vinkkasi minulle Eeva Kolun kirjasta Korkeintaan vähän väsynyt. Aloittaessani äänikirjan purskahdin nauramaan: noh, ehkä tässä ollaan tosiaan vähän enemmänkin uuvuksissa. Aloitin samantien hidastamaan. Asiaa ei auttanut se, että siirryimme samoihin aikoihin etäopetukseen ja kaikki oppilaiden huolella valmistavat biisit jäivät esittämättä, kun soittimet jäivät koululle ja oppilaat koteihinsa. Se söi henkisesti minua enemmän kuin mikään muu. Toisaalta se opetti myös minulle uusia asioita ennakoinnista sekä hetkessä elämisestä.
Tätä kirjoittaessani olen ollut lomalla muutaman päivän. Uskon monen opetusalalla toimivan samaistuvan siihen, että lomalle jääminen ei ole koskaan tuntunut näin omituiselta. Tunnustelin ensimmäistä vapaapäivääni varovasti ymmärtämättä alkuunkaan, onko se todellinen. Ensimmäiset päivät menivät unirytmin heitellessä. Väsymys saattoi tulla mistä tekemisestä tahansa. Tein radikaalin päätöksen ja annoin itselleni luvan nukkua, miten halusin. Jos valvoin kolmelta yöllä ja nukuin neljältä iltapäivällä, se oli ok. Henkinen väsymys kai jotenkin iski kehon kautta. Jouluvalmistelut odottavat edelleenkin, mutta luulenpa, että tänä jouluna ei meidän talouteemme joulukuusta tai joulukoristeita tule, ellei lasketa kahta tonttua, jotka avustivat etäopetusvideoilla sekä lahjaksi saatuja joulukukkia. Tämä joulu muistuttakoon siitä, ettei aina kaiken tarvitse olla pintapuolisesti niin justiinsa. Jos jouluihminen sisälläni ehtii herätä, sitten joulukoristelut ja piparkakkutalot kutsuvat, muuten aion vain pitää kiinni omasta henkisestä hyvinvoinnistani.
Vuosi 2020 on ollut monelle raskas vuosi ja herättänyt ehkä pohtimaan elämää uudelta kantilta. Minulle vuosi 2020 oli silti valaiseva. Ehdin matkustaa tammikuussa vielä Brasiliaan ja saada ihania kokemuksia ja uusia oppeja. Matkustin Berliiniin helmikuussa kokoamaan oppariani sekä hankkimaan uuden soittimen soitinkokoelmiini. Sitten iski korona vasten kasvoja ja koko elämä tuntui pysähtyvän. Kaikki suunnitelmani menivät, lennot peruuntuivat, moni projekti otti isosti takapakkia. Jouduin peruuttamaan kaikki koulutukseni. Onneksi kevätaurinko valaisi jo päiviä siihen aikaan. Kevät oli ainoa asia, johon uskoin ja se valoi minuun voimaa. Valmistuin kaikesta huolimatta ajallaan YAMK-opinnoistani, vaikka jossain kohtaa olin varma, ettei niin kävisi. Löysin joogan uudestaan. Opin entistä vahvemmin elämään itselleni oikeanlaiselta tuntuvaa elämää. Opin asettamaan paremmin rajoja, jotka auttavat minua jaksamaan. Vaihdoin hiustyyliä! Onnistuin kasvattamaan kunnon puutarhan parvekkeelle. Kasvit olivat jopa suurimmaksi osaksi siemenistä itse kasvattamiani. Vitsihän piilee siinä, että en ole aiemmin saanut edes kaktustakaan pidettyä hengissä. Yhtäkkiä jopa hetken mielijohteesta vesilasiin tyrkkäämäni avokado kasvaa yhä pidemmäksi ja nauttii tällä hetkellä olostaan sisällä. Vihannespunkit koettelivat monesti, mutta onnistuin pelastamaan ainakin puolet kasveista. Kasvit auttoivat minua myös näkemään, että elämä jatkuu kaikista haasteista huolimatta.
Parvekepuutarha
Pöydällä sitruuna ja avokado, takana vasemmalla näkyy oliivipuu sekä oikealla kaikki muut peittävä tomaattipuska. Kaikki oliivia lukuunottamatta onnistuttu kasvattamaan siemenestä (ei pussista). Huisia!
Kuva on alkusyksyltä 2020
Ensi vuosi on täynnä uusia seikkailuja. Toivon hartaasti, että pääsen pian taas matkustamaan ja tapaamaan ystäviäni Suomessa ja ulkomailla. Minulla on ollut tapanani nimetä vuoteni sen mukaan, miltä ne minusta kuulostavat. Vuosi 2017 taisi olla seikkailujen vuosi, 2018 rakkauden vuosi, 2019 toiminnan vuosi, 2020 toteutuksen vuosi. Ehkä muistan nuo aivan väärin. Nimien pointti on ollut muistuttaa, millä mielin olen uuteen vuoteen lähtenyt. Ne eivät ole välttämättä tavoitteita tai edes itseään toteuttavia. Mennyttä vuotta on kuitenkin hauska mielestäni tarkastella tuosta vinkkelistä: Mistä lähdin ja minne päädyin? Yleensä reitti on mutkitteleva ja vuodelle voisi sopia lopulta jokin aivan toinen nimi, mutta en vaihda sen nimeä. Ne ovat alkutahteja. Koska tämä on viimeinen tekstini tänä vuonna, voi vähän jo vilkuilla tulevaa vuotta. Vuosi 2021 tulee olemaan luomisen ja rakentamisen vuosi. En tiedä, mitä se tarkoittaa konkreettisesti, ja toisaalta luulen, että liika pohtiminen ohjaa tekemistäni väärään suuntaan. Siltä kuitenkin tuntuu tällä hetkellä. Katsotaan vuoden päästä, miten kävi.
Nyt on kuitenkin aika kiittää tästä vuodesta ja ladata akkuja paremmin kuin koskaan, sillä korona ei ole vielä ohi ja tuo varmasti vielä haasteita eteen ennen kuin rokote saavuttaa kaikki. Odotan eniten sitä, että voin turvallisesti taas halata ihmisiä ja kohdata suurissa tapahtumissa (ja ehkä sitä matkustamista ja kehomusatapahtumia, mutta vasta seuraavaksi eniten).
Oikein ihanaa alkavaa vuotta ja sitä ennen mukavaa joulunaikaa! Olkaa itsellenne armollisia ja muistutan kuten moni muukin, että tästä kaikesta selvitään yhdessä. Kiitos, kun luitte ja palataan nopeammin seuraavan tekstin merkeissä!
Iina
Iina Kotola 