Helmikuu on ehtinyt jo puoliväliin, kun saan vihdoin kirjoitettua ajatuksiani taas tänne. Kun edellisestä lentomatkastani ulkomaille oli kulunut vuosi, aloin tarkastelemaan tarkemmin kulunutta vuotta. Vuosi sitten tähän aikaan koronavirus oli vasta lipumassa kohti Suomea, enkä osannut kuvitellakaan, millaiseen jamaan koko maailma joutuisi.
Nyt tapetilla vaikuttavat olevan tapahtuma-alan huono tilanne, ihmisten jaksaminen ja rokotteet. Ja tekee kuka mitä tahansa, se on aina jonkun mielestä tavattoman väärin. Kaikki alkavat ymmärrettävästi menettää hermojaan raastavissa elämäntilanteissaan.
Uuden äärellä ollaan oltu vahvasti. Viime kevään lockdownista lähtien etäopetus on ollut päivän sana ja jokainen opettaja on haalinut kaiken mahdollisen tiedon ja taidon selviytyäkseen näistä yhtäkkisistä uusista haasteista oman opetuksen toteuttamista varten. Vaikka opettajien jaksamista on koeteltu, “digiloikasta” on pyritty näkemään ainoastaan sen hyvät puolet. Ja hyväähän siinä on ollutkin. Kaikkea harrastustoimintaa esimerkiksi ei olla jouduttu laittamaan tauolle ja lomautuksilta on monessa kohtaa jopa vältytty. Pedagogisesti uudella tavalla haastava tilanne on saattanut luoda uudenlaista ymmärrystä “diginatiivien ja dinosaurusten” välille. Myös kansainvälinen ajatustenvaihto ja ideoiden jakaminen ovat mielestäni yleistyneet.
Työssäni etä- ja lähiopetus ovat vaihdelleet pitkin lukukausia. Aina saa vähän jännittää, milloin tulee uusi ilmoitus siirtymisestä toisesta opetustyylistä toiseen. Lisäksi matkustuskiellon/kehotuksen olla matkustamatta ulkomaille, kouluttajavierailuni ovat tapahtuneet myös etänä. Tammikuussa jaoimme musiikin riemua brasilialaisen ystäväni, Max Schenkmanin kanssa ja viikkoa myöhemmin olin kouluttajana osana kansainvälistä musiikkipedagogiikan seminaaria. Kaikki tapahtui etänä Zoomin välityksellä. Oli omituista nähdä itsensä kuvaruudusta, eikä vuorovaikutus tapahtunut tietenkään niin samanaikaisesti ja samalla tavalla kuin reaaliaikaisessa lähikoulutuksessa. Olen oppinut paljon kaikenlaista. Kaipaan silti kovasti täysin lähiopetuksellista aikaa.
Omaan korvaani on koronavuonna eniten kalskahtanut tämä mantra: “Paluuta entiseen ei ole”. Kyllä, maailma kulkee eteenpäin ja muutoksen tuulet puhaltavat. Olen pääosin muutosmyönteinen ihminen ja rakastan kehittää itseäni jatkuvasti – tietenkin mieluiten itselleni mielekkäällä tavalla. Nyt kuitenkin puheet hybridiopettamisen tuomista mahdollisuuksista ja etäopetuksen lisäämisestä saavat karvani nousemaan pystyyn.
Olen valinnut tämän työn siksi, että saan olla musiikin ja ihmisten parissa. Ei ole sama asia kokoontua tunnille fyysisesti tai ruudun välityksellä. Ei ole myöskään sama asia osallistua konserttin etänä kuin paikan päällä. Kun olen tästä tietyissä yhteisöissä puhunut, minua on saatettu jopa syyllistää jumiutuneeksi ja muutosvastaiseksi. Aloin jopa itse uskoa tähän, kunnes lähiopetus taas alkoi helmikuussa. Ai miksi?
Olen opettanut nyt kaksi viikkoa jälleen lähimuotoisesti. Kaksi viikkoa luokanovea ovat hakanneet monet nyrkit. “Iina, Iina, avaa jo!!!” kuuluu innostuneesti käytävillä. Joka päivä oven avattuani sisään ryntää joukko lapsia innoissaan valmiina soittamaan ja viettämään aikaa yhdessä. Jokaisen tunnin jälkeen joudun “uhkailemaan” lapsia Wilma-viesteillä, jotta he poistuisivat luokasta. “Ei me haluta lähteä vielä!” suurin osa oppilaistani valittaa. Samanlaista intoa ei löytynyt etäjakson aikana. Tekniikka temppuili, kamerat saattoivat olla pois päältä, enkä pystynyt auttamaan oppilaita niin paljoa kuin olisin halunnut. Jotkut oppilaat rohkaistuivat ruudun välityksellä ilmaisemaan itseään enemmän, mutta oli myös oppilaita, jotka eivät halunneet etäopetukseen edes osallistua. Ymmärrän molempia tahoja hyvin. Etänä on aikaa pureskella asioita rauhassa. Etänä saattaa kuitenkin joutua enemmän esille tavalla, jota ei halua. Olen itsekin osallistunut kursseille nyt etänä kuluneen vuoden aikana ja kokenut molemmin tavoin riippuen kurssista.
Uudessa on paljon hyvää ja varmasti itsekin tulen jossain määrin hyödyntämään uusia teknologisia taitojani tulevaisuudessa. Tiedän myös, että paluu entiseen on. Siihen alkavat kaikki hitaasti heräämään. Minulle päättäjien ja median puheissa tämä “entinen” viittaa usein vahvasti kontaktimuotoiseen opetukseen, työhön tai yleisötapahtumiin tai sitten toimintaan, jossa vuorovaikutus “vie aikaa tehokkaalta työskentelyltä”, vaikka aivotutkimukset puhuvat sellaista ajatusta vastaan. Tietenkin, jos tarkastelemme “entistä” siitä näkökulmasta, että se on tismalleen se entinen, joka meidät tähän pisteeseen toi, sellaiseen ei ole paluuta. Ei ollut edes ennen koronaa.
En voi hypettää uutta aikaa ja teknologiaa, koska näen näin läheltä, kuinka suuri merkitys kokonaisvaltaisella vuorovaikutuksella ja fyysisellä kontaktilla meihin on. Sitähän koko taidekin on tavalla tai toisella. Ihmisellä on tarve olla kontaktissa toistensa kanssa: kohdata, tuntea, ilmaista, luoda. Uskon siihen varsinkin siksi, koska juuri ennen pandemiaa taistelin opinnäytetyöni kanssa, joka käsitteli suhdetta kehoon ja musiikkiin.
Toivon, että tämän ajanjakson jälkeen osaamme arvostaa enemmän elämää ja läsnäoloa, harjoittaa empatiaa itseämme ja muita kohtaan sekä puhaltaa enemmän yhteen hiileen. Vielä jaksetaan “tän yhden mäen yli” niin kuin Antti Tuiskukin laulaa. Sen jälkeen on varmasti uusia mäkiä, mutta lopulta voimme taas halata ja vuorovaikuttaa kuten ennenkin – ehkä jopa paremmin. Siihen asti pestään käsiä, pidetään turvavälit, käytetään maskia.
Iina Kotola 