Olen pohtinut viime aikoina paljon, miksi kehomusiikki on minulle niin tärkeää. Huomasin myös, etten ole aiemmin kertonut täällä, miten päädyin kehomusiikin maailmaan. Olen vasta hiljattain itsekin herännyt pohtimaan, kuinka moni tie on johdattanut minua kohti kehomusiikkia. Vai onko kehomusiikki aina asunut minussa? Nyt pääset matkalle aivoituksiini.
Olen jo lapsena rakastanut tanssimista, laulamista ja esiintymistä. Löydettyäni kilpatanssin ehkä 10-vuotiaana, alkoi tanssiharrastus vallata aikaani vuosi vuodelta enemmän. Noina vuosina musiikki- ja tanssiharrastukset veivät lähes kaiken vapaa-aikani, ja se oli ihanaa. Koulukin tuntui menevän siinä sivussa.
Aikuisikää lähestyessäni ymmärsin, että valintoja oli tehtävä. Kipuilin pitkään ammatinvalinnan kanssa. Näin jälkikäteen tarkasteltuna musiikki oli itselleni aika selvä valinta. Vaikka kaikki meni hyvin ja opiskelupaikka aukeni ensiyrittämällä, tein silti pitkää surutyötä luopuessani siitä kaikesta muusta, mikä eli sisälläni vahvasti. Yritin esimerkiksi pitää tanssiharrastusta yllä käymällä kursseilla. Lisäksi varhaisiän musiikkikasvatuksen maailmassa tanssi ja kokonaisvaltainen itseilmaisu ovat aina tavalla tai toisella läsnä. Koin silti välillä selittämätöntä erillisyyttä opiskeluympäristööni. Luulin, että kipuilin rytmimusiikin ja klassisen musiikin välillä seilaamisesta – en kokenut kuuluvani oikein kumpaankaan ja silti molemmat olivat suuri osa minua. Mitä en tajunnut, oli se että, tanssija asui silti sisälläni ja kaipasi tanssin maailmaa.
Ensimmäisiä isoja kolauksia kehomusiikkiin sain heti korkeakouluopintojeni alussa 2009, kun Pekka Saarikorpi saapui pitämään meille kehorytmiikka -workshoppia. Luulin ensin, että taputimme, koska kaikille ei olisi riittänyt soittimia. Olin kuitenkin tunneista aivan innoissani ja pohdimme opiskelukavereiden kanssa, että tällaista pitäisi olla enemmän. Myöhemmin varhaisiän musiikkikasvatuksen opinnoissa palattiin kehorytmittelyyn Elisa Seppäsen johdolla. Päädyin Orff -kursseille, missä kehoperkussio kuuluu tiukasti pedagogiseen työkalupakkiin. Sieltä päädyin muutaman mutkan kautta Pekan kehorytmiikkatunneille. Ehdin käymään tunneilla vuoden tai kaksi ennen kuin osallistuin Pedro Consorten viikonloppukurssille Helsingissä Rytmikollektiivi Kompituksen kautta. Tuohon aikaan Taikametsän ensimmäinen esitys ja levy olivat jo ulkona ja toinen teos suunnitteilla (sisältävät kehomusiikkia, vaikka en tuolloin siihen kiinnittänyt sen enempää huomiota).
Consorte vieraili uudestaan Suomessa puoli vuotta myöhemmin, jolloin tutustuin myös kehomusiikkisiskooni Marianna Korpelaan. Kuullessamme kehomusiikkifestivaalista, ajatus oli niin kutkuttava, että päätimme lähteä katsomaan, miten taputtamisen ympärille voidaan mitenkään rakentaa massiivista tapahtumaa. Tästä olen monesti jo kertonutkin erinäisissä artikkeleissa, mutta Body Rhythm Hamburg teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Näin ja tapasin ihmisiä, jotka saivat elantonsa kehomusiikkiesityksillä ja -koulutuksilla. Ja se, mikä suuresti sykähdytti, oli osallistujakunta. Samassa salissa liikkuivat ja musisoivat eri alojen ihmiset. Mitä useammin olen matkustanut festivaalilta, retriitiltä ja kurssilta toiselle, olen tavannut aina vain enemmän ihmisiä, jotka jakavat tavalla tai toisella saman historian. Ihmisiä, jotka ovat joutuneet valitsemaan teatterin, tanssin, musiikin, opetusalan tai jopa taiteen ja muiden alojen väliltä.
Ajauduin matkalle keholliseen menneisyyteeni. Oli kiehtovaa huomata, miten kehomusiikki valjasti koko osaamiseni kirjon yhden ja saman asian tekemiseen. Aloin ymmärtää, ettei tanssija minussa ollutkaan kadonnut mihinkään, se vain odotti oikeaa hetkeä palata osaksi identiteettiäni.
En tietenkään ole mikään ammattitanssija, mutta tanssia ei minusta kyllä irti saa. Palautettuani tanssin kehomusiikin kautta takaisin elämääni, aloin pohtimaan enemmänkin suhdettani taiteisiin ja taiteidenvälisyyteen. Kehomusiikin hienoimpia tekijöitä on se, että se yltää taidekäsitysten rajojen yli luoden dialogia taiteiden välille. Kehomusiikki johtaa mielestäni myös syvälle ihmisyyden juurille. Tästä voisin kirjoittaa oman tekstin (kommentoi alle, jos haluat kuulla ajatuksiani tästä lisää).
Minulle kehomusiikki edustaa rajatonta ilmaisukeinoa. Soittaessani ja liikuttaessani kehoa, koen olevani vahvasti elossa ja kiinni jossakin elämisen syvimmässä olemuksessa. Kehomusisoinnin ei tarvitse olla aina suurieleistä tai arjesta erillinen osa-alue. Olen jäänyt miettimään, kuinka monella meistä on elämän varrelle jäänyt ilmaisukeinoja, joita emme syystä tai toisesta arjessa käytä. Lisäksi olen huolissani kulttuurista, joka ohjaa tarkastelemaan kehoamme objektiivisesti, eikä meillä välttämättä ole kehomme viesteille enää aikaa. Kehomusiikki vahvistaa kehotietoisuutta ja keho-mieli-yhteyttä. Moni kursseillani ollut on todennut, ettei ole edes huomannut, kuinka vähän kehoaan oikeasti kuuntelee.
Se, minkä kehomusiikki minulle teki, oli että koin olevani vihdoin perillä. Olin astunut maailmaan, missä sain yhdistellä kaikkea osaamistani rajattomasti. Se, mikä on kehomusiikkia parhaimmillaan minulle, ei ole sitä sellaisenaan ehkä toiselle. Rakennellessani kehomusiikin ulottuvuuskarttaa helpottaakseni ja selkiyttääkseni kehomusiikin opetusta, olen oppinut ymmärtämään, että kehomusiikkia on monenlaista ja jokainen opettaja ja kouluttaja opettaa sitä oman kehonsa kautta. Sama pätee myös esittävään kehomusiikilliseen työskentelyyn. Matka omaan kehomuusikkouteen on elämän mittainen ja alati muuttuvassa tilassa, mutta se, miten soitan kehoani tänään, on tärkeää ja arvokasta tässä hetkessä.
Mikäli et ole käynyt vielä tutustumassa opinnäytetyöhöni, se löytyy täältä:
Iina Kotola 