Kesään on mahtunut kaikenlaista ja alkavan syyslukukauden lähestyessä olen palannut myös kehollisten kysymysten äärelle. Kesän lämpö ja kiireettömyys ovat olleet omiaan rentouttamaan koko kehoa. Tiedän kuitenkin, että syksyn kylmetessä ja iltojen pimetessä, saatan sortua vanhoihin tapoihini, jos en kiinnitä asiaan huomiota.
Varmasti moni voi samaistua tilanteeseen, jossa kiireet puskevat päälle ja aikaa itsestä huolehtimiseen jää aina vähemmän. Vaikka haluaisikin hidastaa ja huolehtia kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnistaan, sille voi olla vaikeaa löytää aikaa. Meditaatio-, joogaharjoitukset tai muut selfcare-rutiinit saattavat tuntua vain lisäkuormitukselta ajatusten kimpoillessa holtittomasti sinne ja tänne.
Sukeltaessani syvemmälle kehonkuunteluun, huomaan, että harvoin ongelma on oikeasti se, etten löydä aikaa rentoutumiselle. Syy on usein suoritusmentaliteetti. Suoritan jonkin rentouttavan harjoituksen niin sitten vasta olenkin rentoutunut. Kerran löytäessäni itseni taas joogamatolta keho aivan jännittyneessä tilassa, purskahdin nauruun – joo, tosi vahvaa kehossa olemista. Silloin oivalsin toisenkin asian.
Keho tarvitsee myös paljon lepoa.
Länsimainen yhteiskunta tarkastelee kehoa hyvinkin objektiivisesti. Kehoon kohdistuu paljon odotuksia, toiveita ja häpeää. Kehon hyvinvoinnista pitävät yhä enemmän huolta erilaiset sovellukset tai laitteet. Tunnustan: saatan turhautua, jos olen ottanut monta askelta ilman puhelinta, koska silloin päivittäinen askelmääräni ei välttämättä täyty (koska jostain luin tai kuulin, että 10 000 askelta päivässä on terveellinen määrä). En sano missään nimessä, että älykellot ja puhelinsovellukset olisivat huono asia. Ne voivat jopa joissain tapauksissa motivoida pitämään kehosta parempaa huolta.
Syy tähän kehon objektiiviseen tarkasteluun on varmasti monisyinen, mutta yksi syy on mahdollisesti tapamme käsitellä oppimista ja ihmisenä kehittymistä. Ajattelun ajateltiin pitkään tapahtuvan vain aivoissa, ja oppiminen suurimmaksi osin näköaistimuksen kautta. Kun alettiin ymmärtää, että tunteet tuntuvat kehossa, myös oppimisesta tuli kokonaisvaltaisempaa. Voi siis olla, että tämä kehollinen käänne saavuttaa hitaasti myös aikuisten arkielämän. Lapsinahan olimme kokonaisvaltaisuuden superammattilaisia. Mikä estää meitä tuomasta tätä osaamista myös aikuiselämään?
Huomaan lipuvani koko ajan kehollisempaa ja kokonaisvaltaisempaa elämää kohti. Se tuntuu aika ihanalta, vaikka haasteita nousee eteen väistämättä. Puhuessani kehon kuuntelemisesta, voi joku ajatella, että eihän sitä aina voi antautua kaikille kehon haluille ja mieliteoille. Aikuisilla on paljon erilaisia vastuita, eikä siinä kysellä, haluaako tehdä. On vain pakko jaksaa.
Tästä pääsen toiseen oivallukseeni, jonka tein nauraessani joogamatolla. Kyllähän keho tuntee ja viestii, mutta hyväksymmekö kehon viestejä arvostelematta niitä? Nimittäin tuolla hetkellä joogamatolla huomasin ja tunnistin, että kielsin itseltäni uupumuksen. Olin yrittänyt sivuuttaa ehkä negatiivisiksi luokittelemiani tunteita ja järkeilin, että suorittamalla joogaa pääsen niistä tunteista eroon. Sillä hetkellä, kun hyväksyin kehossa syntyneet tuntemukset, myös koko kehoni rentoutui ja jännitys purkautui nauruna ulos. Jossain toisessa tilanteessa se olisi yhtä hyvin voinut olla itku.
Kuinka usein annamme oikeasti itsemme tuntea kehollisia tuntemuksia ilman tunteen tai tuntemuksen arvottamista? Miltä tuntuu olla väsynyt ilman, että siihen sisältyy tuomitsemista? Tuskin on olemassa mitään kaavaa, jolla voisi pitää kehonsa balanssissa, mutta monellakin tapaa voi oppia hyväksymään kehon lähettämiä viestejä. Haastan sinut, hyvä lukija, tutkimaan itseäsi. Seuraavan kerran kun saat itsesi kiinni vähän epämiellyttävämmästä tunteesta, pysähdy hetkeksi tuntemaan, miltä se tuntuu kehossa. Anna tunteelle tila ja aika. Hengitä. Sukella kehotuntemuksiin hetkeksi. Tee vain havaintoja, yritä olla analysoimatta. Lopulta saatat huomata, että aikaa tällaiseen menee paljon vähemmän kuin uskoisi.
Sorrun herkästi vanhoihin tapoihini, mutta mitä enemmän annan tilaa havaita koko kehoani, löydän rauhaa arkeeni, vaikka hektisyys lisääntyisi. Huomaan joogamattojen vilahtelevan teksteissäni, mutta kehon ja mielen yhteyttä voi harjoittaa monella tavalla. Mitä enemmän keho-mieli-yhteyttä vahvistamme sitä herkemmin teemme havaintoja myös silloin, kun emme sitä tietoisesti ajattele, ja elämästä saattaa tulla astetta täydempää. Minulle kehomusiikki on tuonut kehoani jälleen tutummaksi osaksi itseäni. Rakkaus ja hyväksyntä kehoa kohtaan syntyy kuin itsestään, kun käyttää kehoaan instrumenttina. Silloin keho on samaan aikaan soitin ja soittaja, jolloin kehosta on pidettävä oikeasti huolta ja keho-mieli-yhteys vahvistuu.
Oikein ihanaa alkavaa syksyä kokonaisvaltaisesti!
Iina Kotola 