Kun keho kohtaa mielen

Kesään on mahtunut kaikenlaista ja alkavan syyslukukauden lähestyessä olen palannut myös kehollisten kysymysten äärelle.  Kesän lämpö ja kiireettömyys ovat olleet omiaan rentouttamaan koko kehoa. Tiedän kuitenkin, että syksyn kylmetessä ja iltojen pimetessä, saatan sortua vanhoihin tapoihini, jos en kiinnitä asiaan huomiota. 

Varmasti moni voi samaistua tilanteeseen, jossa kiireet puskevat päälle ja aikaa itsestä huolehtimiseen jää aina vähemmän. Vaikka haluaisikin hidastaa ja huolehtia kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnistaan, sille voi olla vaikeaa löytää aikaa. Meditaatio-, joogaharjoitukset tai muut selfcare-rutiinit saattavat tuntua vain lisäkuormitukselta ajatusten kimpoillessa holtittomasti sinne ja tänne.

Sukeltaessani syvemmälle kehonkuunteluun, huomaan, että harvoin ongelma on oikeasti se, etten löydä aikaa rentoutumiselle. Syy on usein suoritusmentaliteetti. Suoritan jonkin rentouttavan harjoituksen niin sitten vasta olenkin rentoutunut. Kerran löytäessäni itseni taas joogamatolta keho aivan jännittyneessä tilassa, purskahdin nauruun – joo, tosi vahvaa kehossa olemista. Silloin oivalsin toisenkin asian.

Keho tarvitsee myös paljon lepoa.

Länsimainen yhteiskunta tarkastelee kehoa hyvinkin objektiivisesti. Kehoon kohdistuu paljon odotuksia, toiveita ja häpeää. Kehon hyvinvoinnista pitävät yhä enemmän huolta erilaiset sovellukset tai laitteet. Tunnustan: saatan turhautua, jos olen ottanut monta askelta ilman puhelinta, koska silloin päivittäinen askelmääräni ei välttämättä täyty (koska jostain luin tai kuulin, että 10 000 askelta päivässä on terveellinen määrä). En sano missään nimessä, että älykellot ja puhelinsovellukset olisivat huono asia. Ne voivat jopa joissain tapauksissa motivoida pitämään kehosta parempaa huolta. 

Syy tähän kehon objektiiviseen tarkasteluun on varmasti monisyinen, mutta yksi syy on mahdollisesti tapamme käsitellä oppimista ja ihmisenä kehittymistä. Ajattelun ajateltiin pitkään tapahtuvan vain aivoissa, ja oppiminen suurimmaksi osin näköaistimuksen kautta. Kun alettiin ymmärtää, että tunteet tuntuvat kehossa, myös oppimisesta tuli kokonaisvaltaisempaa. Voi siis olla, että tämä kehollinen käänne saavuttaa hitaasti myös aikuisten arkielämän. Lapsinahan olimme kokonaisvaltaisuuden superammattilaisia. Mikä estää meitä tuomasta tätä osaamista myös aikuiselämään?

Huomaan lipuvani koko ajan kehollisempaa ja kokonaisvaltaisempaa elämää kohti. Se tuntuu aika ihanalta, vaikka haasteita nousee eteen väistämättä. Puhuessani kehon kuuntelemisesta, voi joku ajatella, että eihän sitä aina voi antautua kaikille kehon haluille ja mieliteoille. Aikuisilla on paljon erilaisia vastuita, eikä siinä kysellä, haluaako tehdä. On vain pakko jaksaa. 

Kehomusiikin kautta olen oppinut itsestäni paljon.

Tästä pääsen toiseen oivallukseeni, jonka tein nauraessani joogamatolla. Kyllähän keho tuntee ja viestii, mutta hyväksymmekö kehon viestejä arvostelematta niitä? Nimittäin tuolla hetkellä joogamatolla huomasin ja tunnistin, että kielsin itseltäni uupumuksen. Olin yrittänyt sivuuttaa ehkä negatiivisiksi luokittelemiani tunteita ja järkeilin, että suorittamalla joogaa pääsen niistä tunteista eroon. Sillä hetkellä, kun hyväksyin kehossa syntyneet tuntemukset, myös koko kehoni rentoutui ja jännitys purkautui nauruna ulos. Jossain toisessa tilanteessa se olisi yhtä hyvin voinut olla itku.

Kuinka usein annamme oikeasti itsemme tuntea kehollisia tuntemuksia ilman tunteen tai tuntemuksen arvottamista? Miltä tuntuu olla väsynyt ilman, että siihen sisältyy tuomitsemista? Tuskin on olemassa mitään kaavaa, jolla voisi pitää kehonsa balanssissa, mutta monellakin tapaa voi oppia hyväksymään kehon lähettämiä viestejä. Haastan sinut, hyvä lukija, tutkimaan itseäsi. Seuraavan kerran kun saat itsesi kiinni vähän epämiellyttävämmästä tunteesta, pysähdy hetkeksi tuntemaan, miltä se tuntuu kehossa. Anna tunteelle tila ja aika. Hengitä. Sukella kehotuntemuksiin hetkeksi. Tee vain havaintoja, yritä olla analysoimatta. Lopulta saatat huomata, että aikaa tällaiseen menee paljon vähemmän kuin uskoisi.

Sorrun herkästi vanhoihin tapoihini, mutta mitä enemmän annan tilaa havaita koko kehoani, löydän rauhaa arkeeni, vaikka hektisyys lisääntyisi. Huomaan joogamattojen vilahtelevan teksteissäni, mutta kehon ja mielen yhteyttä voi harjoittaa monella tavalla. Mitä enemmän keho-mieli-yhteyttä vahvistamme sitä herkemmin teemme havaintoja myös silloin, kun emme sitä tietoisesti ajattele, ja elämästä saattaa tulla astetta täydempää. Minulle kehomusiikki on tuonut kehoani jälleen tutummaksi osaksi itseäni. Rakkaus ja hyväksyntä kehoa kohtaan syntyy kuin itsestään, kun käyttää kehoaan instrumenttina. Silloin keho on samaan aikaan soitin ja soittaja, jolloin kehosta on pidettävä oikeasti huolta ja keho-mieli-yhteys vahvistuu. 

Oikein ihanaa alkavaa syksyä kokonaisvaltaisesti!

Avoimen tason tunnit sopivat hyvin niin aloittelijoille kuin enemmän tehneille. Tervetuloa mukaan! Ale-hinnat voimassa 16.8. asti.

Kehomusiikkia aikuisille

TUTUSTU TUNTIKUVAUKSIIN JA ILMOITTAUDU MUKAAN!

Tie kehomusiikkiini

Olen pohtinut viime aikoina paljon, miksi kehomusiikki on minulle niin tärkeää. Huomasin myös, etten ole aiemmin kertonut täällä, miten päädyin kehomusiikin maailmaan. Olen vasta hiljattain itsekin herännyt pohtimaan, kuinka moni tie on johdattanut minua kohti kehomusiikkia. Vai onko kehomusiikki aina asunut minussa? Nyt pääset matkalle aivoituksiini.

Olen jo lapsena rakastanut tanssimista, laulamista ja esiintymistä. Löydettyäni kilpatanssin ehkä 10-vuotiaana, alkoi tanssiharrastus vallata aikaani vuosi vuodelta enemmän. Noina vuosina musiikki- ja tanssiharrastukset veivät lähes kaiken vapaa-aikani, ja se oli ihanaa. Koulukin tuntui menevän siinä sivussa. 

Aikuisikää lähestyessäni ymmärsin, että valintoja oli tehtävä. Kipuilin pitkään ammatinvalinnan kanssa. Näin jälkikäteen tarkasteltuna musiikki oli itselleni aika selvä valinta. Vaikka kaikki meni hyvin ja opiskelupaikka aukeni ensiyrittämällä, tein silti pitkää surutyötä luopuessani siitä kaikesta muusta, mikä eli sisälläni vahvasti. Yritin esimerkiksi pitää tanssiharrastusta yllä käymällä kursseilla. Lisäksi varhaisiän musiikkikasvatuksen maailmassa tanssi ja kokonaisvaltainen itseilmaisu ovat aina tavalla tai toisella läsnä. Koin silti välillä selittämätöntä erillisyyttä opiskeluympäristööni. Luulin, että kipuilin rytmimusiikin ja klassisen musiikin välillä seilaamisesta – en kokenut kuuluvani oikein kumpaankaan ja silti molemmat olivat suuri osa minua. Mitä en tajunnut, oli se että, tanssija asui silti sisälläni ja kaipasi tanssin maailmaa.

Ensimmäisiä isoja kolauksia kehomusiikkiin sain heti korkeakouluopintojeni alussa 2009, kun Pekka Saarikorpi saapui pitämään meille kehorytmiikka -workshoppia. Luulin ensin, että taputimme, koska kaikille ei olisi riittänyt soittimia. Olin kuitenkin tunneista aivan innoissani ja pohdimme opiskelukavereiden kanssa, että tällaista pitäisi olla enemmän. Myöhemmin varhaisiän musiikkikasvatuksen opinnoissa palattiin kehorytmittelyyn Elisa Seppäsen johdolla. Päädyin Orff -kursseille, missä kehoperkussio kuuluu tiukasti pedagogiseen työkalupakkiin. Sieltä päädyin muutaman mutkan kautta Pekan kehorytmiikkatunneille. Ehdin käymään tunneilla vuoden tai kaksi ennen kuin osallistuin Pedro Consorten viikonloppukurssille Helsingissä Rytmikollektiivi Kompituksen kautta. Tuohon aikaan Taikametsän ensimmäinen esitys ja levy olivat jo ulkona ja toinen teos suunnitteilla (sisältävät kehomusiikkia, vaikka en tuolloin siihen kiinnittänyt sen enempää huomiota).

Consorte vieraili uudestaan Suomessa puoli vuotta myöhemmin, jolloin tutustuin myös kehomusiikkisiskooni Marianna Korpelaan. Kuullessamme kehomusiikkifestivaalista, ajatus oli niin kutkuttava, että päätimme lähteä katsomaan, miten taputtamisen ympärille voidaan mitenkään rakentaa massiivista tapahtumaa. Tästä olen monesti jo kertonutkin erinäisissä artikkeleissa, mutta Body Rhythm Hamburg teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Näin ja tapasin ihmisiä, jotka saivat elantonsa kehomusiikkiesityksillä ja -koulutuksilla. Ja se, mikä suuresti sykähdytti, oli osallistujakunta. Samassa salissa liikkuivat ja musisoivat eri alojen ihmiset. Mitä useammin olen matkustanut festivaalilta, retriitiltä ja kurssilta toiselle, olen tavannut aina vain enemmän ihmisiä, jotka jakavat tavalla tai toisella saman historian. Ihmisiä, jotka ovat joutuneet valitsemaan teatterin, tanssin, musiikin, opetusalan tai jopa taiteen ja muiden alojen väliltä. 

Ajauduin matkalle keholliseen menneisyyteeni. Oli kiehtovaa huomata, miten kehomusiikki valjasti koko osaamiseni kirjon yhden ja saman asian tekemiseen. Aloin ymmärtää, ettei tanssija minussa ollutkaan kadonnut mihinkään, se vain odotti oikeaa hetkeä palata osaksi identiteettiäni. 

En tietenkään ole mikään ammattitanssija, mutta tanssia ei minusta kyllä irti saa. Palautettuani tanssin kehomusiikin kautta takaisin elämääni, aloin pohtimaan enemmänkin suhdettani taiteisiin ja taiteidenvälisyyteen. Kehomusiikin hienoimpia tekijöitä on se, että se yltää taidekäsitysten rajojen yli luoden dialogia taiteiden välille. Kehomusiikki johtaa mielestäni myös syvälle ihmisyyden juurille. Tästä voisin kirjoittaa oman tekstin (kommentoi alle, jos haluat kuulla ajatuksiani tästä lisää).

Minulle kehomusiikki edustaa rajatonta ilmaisukeinoa. Soittaessani ja liikuttaessani kehoa, koen olevani vahvasti elossa ja kiinni jossakin elämisen syvimmässä olemuksessa. Kehomusisoinnin ei tarvitse olla aina suurieleistä tai arjesta erillinen osa-alue. Olen jäänyt miettimään, kuinka monella meistä on elämän varrelle jäänyt ilmaisukeinoja, joita emme syystä tai toisesta arjessa käytä. Lisäksi olen huolissani kulttuurista, joka ohjaa tarkastelemaan kehoamme objektiivisesti, eikä meillä välttämättä ole kehomme viesteille enää aikaa. Kehomusiikki vahvistaa kehotietoisuutta ja keho-mieli-yhteyttä. Moni kursseillani ollut on todennut, ettei ole edes huomannut, kuinka vähän kehoaan oikeasti kuuntelee. 

Se, minkä kehomusiikki minulle teki, oli että koin olevani vihdoin perillä. Olin astunut maailmaan, missä sain yhdistellä kaikkea osaamistani rajattomasti. Se, mikä on kehomusiikkia parhaimmillaan minulle, ei ole sitä sellaisenaan ehkä toiselle. Rakennellessani kehomusiikin ulottuvuuskarttaa helpottaakseni ja selkiyttääkseni kehomusiikin opetusta, olen oppinut ymmärtämään, että kehomusiikkia on monenlaista ja jokainen opettaja ja kouluttaja opettaa sitä oman kehonsa kautta. Sama pätee myös esittävään kehomusiikilliseen työskentelyyn. Matka omaan kehomuusikkouteen on elämän mittainen ja alati muuttuvassa tilassa, mutta se, miten soitan kehoani tänään, on tärkeää ja arvokasta tässä hetkessä.

Mikäli et ole käynyt vielä tutustumassa opinnäytetyöhöni, se löytyy täältä:

https://www.theseus.fi/handle/10024/339720?fbclid=IwAR2bUqA3vABYSjFA2R2ifvdDS49pzDhbW2Brvek4H3XUDg1IieDMFPBLnDU

Uuden ja vanhan keskellä

Helmikuu on ehtinyt jo puoliväliin, kun saan vihdoin kirjoitettua ajatuksiani taas tänne. Kun edellisestä lentomatkastani ulkomaille oli kulunut vuosi, aloin tarkastelemaan tarkemmin kulunutta vuotta. Vuosi sitten tähän aikaan koronavirus oli vasta lipumassa kohti Suomea, enkä osannut kuvitellakaan, millaiseen jamaan koko maailma joutuisi.

Nyt tapetilla vaikuttavat olevan tapahtuma-alan huono tilanne, ihmisten jaksaminen ja rokotteet. Ja tekee kuka mitä tahansa, se on aina jonkun mielestä tavattoman väärin. Kaikki alkavat ymmärrettävästi menettää hermojaan raastavissa elämäntilanteissaan.

Uuden äärellä ollaan oltu vahvasti. Viime kevään lockdownista lähtien etäopetus on ollut päivän sana ja jokainen opettaja on haalinut kaiken mahdollisen tiedon ja taidon selviytyäkseen näistä yhtäkkisistä uusista haasteista oman opetuksen toteuttamista varten. Vaikka opettajien jaksamista on koeteltu, “digiloikasta” on pyritty näkemään ainoastaan sen hyvät puolet. Ja hyväähän siinä on ollutkin. Kaikkea harrastustoimintaa esimerkiksi ei olla jouduttu laittamaan tauolle ja lomautuksilta on monessa kohtaa jopa vältytty. Pedagogisesti uudella tavalla haastava tilanne on saattanut luoda uudenlaista ymmärrystä “diginatiivien ja dinosaurusten” välille. Myös kansainvälinen ajatustenvaihto ja ideoiden jakaminen ovat mielestäni yleistyneet.

Työssäni etä- ja lähiopetus ovat vaihdelleet pitkin lukukausia. Aina saa vähän jännittää, milloin tulee uusi ilmoitus siirtymisestä toisesta opetustyylistä toiseen. Lisäksi matkustuskiellon/kehotuksen olla matkustamatta ulkomaille, kouluttajavierailuni ovat tapahtuneet myös etänä. Tammikuussa jaoimme musiikin riemua brasilialaisen ystäväni, Max Schenkmanin kanssa ja viikkoa myöhemmin olin kouluttajana osana kansainvälistä musiikkipedagogiikan seminaaria. Kaikki tapahtui etänä Zoomin välityksellä. Oli omituista nähdä itsensä kuvaruudusta, eikä vuorovaikutus tapahtunut tietenkään niin samanaikaisesti ja samalla tavalla kuin reaaliaikaisessa lähikoulutuksessa. Olen oppinut paljon kaikenlaista. Kaipaan silti kovasti täysin lähiopetuksellista aikaa.

Omaan korvaani on koronavuonna eniten kalskahtanut tämä mantra: “Paluuta entiseen ei ole”. Kyllä, maailma kulkee eteenpäin ja muutoksen tuulet puhaltavat. Olen pääosin muutosmyönteinen ihminen ja rakastan kehittää itseäni jatkuvasti – tietenkin mieluiten itselleni mielekkäällä tavalla. Nyt kuitenkin puheet hybridiopettamisen tuomista mahdollisuuksista ja etäopetuksen lisäämisestä saavat karvani nousemaan pystyyn.

Olen valinnut tämän työn siksi, että saan olla musiikin ja ihmisten parissa. Ei ole sama asia kokoontua tunnille fyysisesti tai ruudun välityksellä. Ei ole myöskään sama asia osallistua konserttin etänä kuin paikan päällä. Kun olen tästä tietyissä yhteisöissä puhunut, minua on saatettu jopa syyllistää jumiutuneeksi ja muutosvastaiseksi. Aloin jopa itse uskoa tähän, kunnes lähiopetus taas alkoi helmikuussa. Ai miksi?

Olen opettanut nyt kaksi viikkoa jälleen lähimuotoisesti. Kaksi viikkoa luokanovea ovat hakanneet monet nyrkit. “Iina, Iina, avaa jo!!!” kuuluu innostuneesti käytävillä. Joka päivä oven avattuani sisään ryntää joukko lapsia innoissaan valmiina soittamaan ja viettämään aikaa yhdessä. Jokaisen tunnin jälkeen joudun “uhkailemaan” lapsia Wilma-viesteillä, jotta he poistuisivat luokasta. “Ei me haluta lähteä vielä!” suurin osa oppilaistani valittaa. Samanlaista intoa ei löytynyt etäjakson aikana. Tekniikka temppuili, kamerat saattoivat olla pois päältä, enkä pystynyt auttamaan oppilaita niin paljoa kuin olisin halunnut. Jotkut oppilaat rohkaistuivat ruudun välityksellä ilmaisemaan itseään enemmän, mutta oli myös oppilaita, jotka eivät halunneet etäopetukseen edes osallistua. Ymmärrän molempia tahoja hyvin. Etänä on aikaa pureskella asioita rauhassa. Etänä saattaa kuitenkin joutua enemmän esille tavalla, jota ei halua. Olen itsekin osallistunut kursseille nyt etänä kuluneen vuoden aikana ja kokenut molemmin tavoin riippuen kurssista.

Uudessa on paljon hyvää ja varmasti itsekin tulen jossain määrin hyödyntämään uusia teknologisia taitojani tulevaisuudessa. Tiedän myös, että paluu entiseen on. Siihen alkavat kaikki hitaasti heräämään. Minulle päättäjien ja median puheissa tämä “entinen” viittaa usein vahvasti kontaktimuotoiseen opetukseen, työhön tai yleisötapahtumiin tai sitten toimintaan, jossa vuorovaikutus “vie aikaa tehokkaalta työskentelyltä”, vaikka aivotutkimukset puhuvat sellaista ajatusta vastaan. Tietenkin, jos tarkastelemme “entistä” siitä näkökulmasta, että se on tismalleen se entinen, joka meidät tähän pisteeseen toi, sellaiseen ei ole paluuta. Ei ollut edes ennen koronaa.

En voi hypettää uutta aikaa ja teknologiaa, koska näen näin läheltä, kuinka suuri merkitys kokonaisvaltaisella vuorovaikutuksella ja fyysisellä kontaktilla meihin on. Sitähän koko taidekin on tavalla tai toisella. Ihmisellä on tarve olla kontaktissa toistensa kanssa: kohdata, tuntea, ilmaista, luoda. Uskon siihen varsinkin siksi, koska juuri ennen pandemiaa taistelin opinnäytetyöni kanssa, joka käsitteli suhdetta kehoon ja musiikkiin.

Toivon, että tämän ajanjakson jälkeen osaamme arvostaa enemmän elämää ja läsnäoloa, harjoittaa empatiaa itseämme ja muita kohtaan sekä puhaltaa enemmän yhteen hiileen. Vielä jaksetaan “tän yhden mäen yli” niin kuin Antti Tuiskukin laulaa. Sen jälkeen on varmasti uusia mäkiä, mutta lopulta voimme taas halata ja vuorovaikuttaa kuten ennenkin – ehkä jopa paremmin. Siihen asti pestään käsiä, pidetään turvavälit, käytetään maskia.

Olipahan vuosi!

Olen kokenut välillä erittäinkin huonoa omatuntoa siittä, etten ole kirjoittanut tänne mitään – nimittäin sanottavaa kyllä olis vaikka mistä!

Lokakuussa kuitenkin alkoi arki hitaasti kiihtymään. Vapaapäiviä löytyi vähemmän ja vähemmän sekä alati vaikeutuva koronatilanne hiillosti arkea monin tavoin. Opiskelin, tein töitä, työskentelin taideproggiksieni kanssa (joista tietoa enemmän ensi vuonna). Lupauduin asioihin, joihin omat rahkeeni eivät oikein meinanneet riittää. Lopulta päädyin pitämään taukoa täältä sekä somesta niin paljon kuin mahdollista.

Aloin olla myös äreämpi. Rakastan muutoksia ja jatkuvaa muutosta, mutta nyt jokainen muutos tuntui kerta kerralta uuvuttavammalta. En edes huomannut muutosta, ennen kuin yksi oppilaani tokaisi, että: “Iina on nykyään niinku muutkin aikuiset – koko ajan vihainen.”. Se pysäytti kerralla. Minäkö vihainen? Samoihin aikoihin äitini vinkkasi minulle Eeva Kolun kirjasta Korkeintaan vähän väsynyt. Aloittaessani äänikirjan purskahdin nauramaan: noh, ehkä tässä ollaan tosiaan vähän enemmänkin uuvuksissa. Aloitin samantien hidastamaan. Asiaa ei auttanut se, että siirryimme samoihin aikoihin etäopetukseen ja kaikki oppilaiden huolella valmistavat biisit jäivät esittämättä, kun soittimet jäivät koululle ja oppilaat koteihinsa. Se söi henkisesti minua enemmän kuin mikään muu. Toisaalta se opetti myös minulle uusia asioita ennakoinnista sekä hetkessä elämisestä.

Tätä kirjoittaessani olen ollut lomalla muutaman päivän. Uskon monen opetusalalla toimivan samaistuvan siihen, että lomalle jääminen ei ole koskaan tuntunut näin omituiselta. Tunnustelin ensimmäistä vapaapäivääni varovasti ymmärtämättä alkuunkaan, onko se todellinen. Ensimmäiset päivät menivät unirytmin heitellessä. Väsymys saattoi tulla mistä tekemisestä tahansa. Tein radikaalin päätöksen ja annoin itselleni luvan nukkua, miten halusin. Jos valvoin kolmelta yöllä ja nukuin neljältä iltapäivällä, se oli ok. Henkinen väsymys kai jotenkin iski kehon kautta. Jouluvalmistelut odottavat edelleenkin, mutta luulenpa, että tänä jouluna ei meidän talouteemme joulukuusta tai joulukoristeita tule, ellei lasketa kahta tonttua, jotka avustivat etäopetusvideoilla sekä lahjaksi saatuja joulukukkia. Tämä joulu muistuttakoon siitä, ettei aina kaiken tarvitse olla pintapuolisesti niin justiinsa. Jos jouluihminen sisälläni ehtii herätä, sitten joulukoristelut ja piparkakkutalot kutsuvat, muuten aion vain pitää kiinni omasta henkisestä hyvinvoinnistani.

Hups, tulipas isolla, mutta siinä on naama kiireen keskellä ja toinen parin päivän levon jälkeen.

Vuosi 2020 on ollut monelle raskas vuosi ja herättänyt ehkä pohtimaan elämää uudelta kantilta. Minulle vuosi 2020 oli silti valaiseva. Ehdin matkustaa tammikuussa vielä Brasiliaan ja saada ihania kokemuksia ja uusia oppeja. Matkustin Berliiniin helmikuussa kokoamaan oppariani sekä hankkimaan uuden soittimen soitinkokoelmiini. Sitten iski korona vasten kasvoja ja koko elämä tuntui pysähtyvän. Kaikki suunnitelmani menivät, lennot peruuntuivat, moni projekti otti isosti takapakkia. Jouduin peruuttamaan kaikki koulutukseni. Onneksi kevätaurinko valaisi jo päiviä siihen aikaan. Kevät oli ainoa asia, johon uskoin ja se valoi minuun voimaa. Valmistuin kaikesta huolimatta ajallaan YAMK-opinnoistani, vaikka jossain kohtaa olin varma, ettei niin kävisi. Löysin joogan uudestaan. Opin entistä vahvemmin elämään itselleni oikeanlaiselta tuntuvaa elämää. Opin asettamaan paremmin rajoja, jotka auttavat minua jaksamaan. Vaihdoin hiustyyliä! Onnistuin kasvattamaan kunnon puutarhan parvekkeelle. Kasvit olivat jopa suurimmaksi osaksi siemenistä itse kasvattamiani. Vitsihän piilee siinä, että en ole aiemmin saanut edes kaktustakaan pidettyä hengissä. Yhtäkkiä jopa hetken mielijohteesta vesilasiin tyrkkäämäni avokado kasvaa yhä pidemmäksi ja nauttii tällä hetkellä olostaan sisällä. Vihannespunkit koettelivat monesti, mutta onnistuin pelastamaan ainakin puolet kasveista. Kasvit auttoivat minua myös näkemään, että elämä jatkuu kaikista haasteista huolimatta.

Parvekepuutarha

Pöydällä sitruuna ja avokado, takana vasemmalla näkyy oliivipuu sekä oikealla kaikki muut peittävä tomaattipuska. Kaikki oliivia lukuunottamatta onnistuttu kasvattamaan siemenestä (ei pussista). Huisia!

Kuva on alkusyksyltä 2020

Ensi vuosi on täynnä uusia seikkailuja. Toivon hartaasti, että pääsen pian taas matkustamaan ja tapaamaan ystäviäni Suomessa ja ulkomailla. Minulla on ollut tapanani nimetä vuoteni sen mukaan, miltä ne minusta kuulostavat. Vuosi 2017 taisi olla seikkailujen vuosi, 2018 rakkauden vuosi, 2019 toiminnan vuosi, 2020 toteutuksen vuosi. Ehkä muistan nuo aivan väärin. Nimien pointti on ollut muistuttaa, millä mielin olen uuteen vuoteen lähtenyt. Ne eivät ole välttämättä tavoitteita tai edes itseään toteuttavia. Mennyttä vuotta on kuitenkin hauska mielestäni tarkastella tuosta vinkkelistä: Mistä lähdin ja minne päädyin? Yleensä reitti on mutkitteleva ja vuodelle voisi sopia lopulta jokin aivan toinen nimi, mutta en vaihda sen nimeä. Ne ovat alkutahteja. Koska tämä on viimeinen tekstini tänä vuonna, voi vähän jo vilkuilla tulevaa vuotta. Vuosi 2021 tulee olemaan luomisen ja rakentamisen vuosi. En tiedä, mitä se tarkoittaa konkreettisesti, ja toisaalta luulen, että liika pohtiminen ohjaa tekemistäni väärään suuntaan. Siltä kuitenkin tuntuu tällä hetkellä. Katsotaan vuoden päästä, miten kävi.

Nyt on kuitenkin aika kiittää tästä vuodesta ja ladata akkuja paremmin kuin koskaan, sillä korona ei ole vielä ohi ja tuo varmasti vielä haasteita eteen ennen kuin rokote saavuttaa kaikki. Odotan eniten sitä, että voin turvallisesti taas halata ihmisiä ja kohdata suurissa tapahtumissa (ja ehkä sitä matkustamista ja kehomusatapahtumia, mutta vasta seuraavaksi eniten).

Oikein ihanaa alkavaa vuotta ja sitä ennen mukavaa joulunaikaa! Olkaa itsellenne armollisia ja muistutan kuten moni muukin, että tästä kaikesta selvitään yhdessä. Kiitos, kun luitte ja palataan nopeammin seuraavan tekstin merkeissä!

Iina

Kehomusiikki, mitäs se nyt olikaan?

“Se on sellaista oman kehon läpsyttelyä.” erehdyn itsekin monesti naurahtaen sanomaan.

“Se on niitä musatunnin apujuttuja, että lapset oppii musiikkia.”

“Niin siis kyllähän minäkin tavallaan rytmiikkaa käytän työssäni.”

“Kehorytmiikka on kyllä kauheen hyödyllistä”

Yksi keskeisimpiä teemoja opinnäytetyössäni oli määritellä jotenkin ymmärrettävään muotoon, mitä tämä “itsensä läpsyttely” on. Haluan herättää keskustelua ja ajatuksia jakamalla omia pohdintojani aiheesta, sillä näen, että nimenomaisesti vaihteleva termistö sotkee paljon kehomusiikin kenttää Suomessa. Kehomusiikki on jokseenkin vielä tuntematon taidemuoto täällä, vaikka moni siihen eri muodoissa törmääkin.

Keho on ihmisen vanhin soitin. Aikojen saatossa siitä keskeisimmäksi ja tunnetuimmaksi muodoksi on jäänyt laulu. Minne tahansa maailmaa matkaammekin, löydämme kansanlauluja eri kulttuureista. Amerikkalainen Orff-pedagogi ja muusikko Doug Goodkin on kirjassaan Play Sing and Dance listannut useita kulttuureita, joissa kehonsoittaminen on ollut vahvasti osana kulttuuriperinnettä. Tästä tunneituimpia esimerkkejä ovat esimerkiksi flamenco ja vaikkapa eteläafrikkalainen Gumboot-tanssi. Suomessakin voidaan löytää kansantanssista erilaisia taputuksia ja jalanpolkaisuja.

Keho on toiminut instrumenttina ihmisille jo kauan, mutta kehosta irrallisten soitinten syntyessä ja kehittyessä, näkemys kehosta instrumenttina on kaventunut. Muutokseen voivat olla osatekijöinä myös länsimainen käsityksemme ihmiskehon objektiivisuudesta ja pitkään vallinnut oppimiskäsitys, jossa ei huomioitu oppimisen kehollisuutta. Luulen myös, että länsimaissa taiteiden eräänlainen eristäytyminen toisistaan, on lisännyt haasteita kehomusiikille. Liikkuminen saatetaan nähdä jopa musiikkiin kuulumattomana asiana, mitä pidemmälle musiikkiopinnoissa mennään. 

Muusikko, Keith Terry, kehitti 1970-luvun lopulla Rhythm Blocks-metodinsa, mikä kokemukseni ja kuulemani perusteella oli yksi merkittävimmistä sysäyksistä kehomusiikissa. Tämä maailmanlaajuisesti tunnettu konsepti toi kehomusiikin osaksi musiikinopetusta. Se sopii täydellisesti muusikoille ja tanssijoille. Terryn ja Goodkinin tutustuessa toisiinsa Rhythm Blocks -metodia alettiin hyödyntämään myös Orff-pedagogiikan piirissä, jossa kehoperkussio kuului jo ennestään osaksi kokonaisvaltaista musiikin oppimista. Yhdysvalloista Rhythm Blocks levisi myös Eurooppaan ja Suomeen, jossa Elina Kivelä alkoi kutsua kehosoittamista nimellä kehorytmiikka.

Terryn ystävystyessä kehomusiikkoihin ympäri maailmaa ja kootessaan heitä yhteen hänen luotsaamilleen International Body Music Festivaaleille alkoi kehomusiikki taidemuotona hiljalleen hahmottua ja uusia, pienempiä kehomusiikkitapahtumia syntyi ympäri maailmaa. Verkoston tiivistyessä mahdollistui myös kansainvälinen kehomusiikin asiantuntijoiden vierailu eri maissa. Tämä kehomusiikin tutkimusmatka on edelleen käynnissä ja uusia muotoja kehomusiikin tekemiselle löytyy jatkuvasti.

Terry on jakanut kehomusiikin osatekijöihin melodiset suuäänet, perkussiiviset suuäänet, liike ja kehoperkussio. Nämä kehomusiikin elementit voivat näyttäytyä taiteen tekemisessä yhdessä tai erikseen. Melodiset suuäänet ovat nimensä mukaisesti suulla tuotettavia melodisia ääniä (esim. laulu). Perkussiiviset suuäänet ovat taas suulla tuotettavia ääniä, joilla on enemmänkin perkussiivinen rooli (esim. beat box). Liikkeellä Terry tarkoittaa sitä kehomusiikin osa-aluetta, jossa liikkeellä on musiikkia tuottava rooli, vaikka se voi olla täysin äänetöntä. Liike voi kuvastaa taukoja tai liike rytmisesti matkii tai on suhteessa tuotettavaan muuhun musiikkin. Pysäytän arvoisa lukija sinut pohtimaan, voiko tässä tapauksessa yksin laulu tai liike olla kehomusiikkia? Kehoperkussio on kehomusiikin elementeistä ehkä tunnetuin ja kehomusiikiksi helpoiten mielletty osa-alue, koska se kattaa kaikenlaisen kehorummutuksen. Tätä usein suomenkielinen musiikkikasvatuksen materiaali käsittelee myös kehorytmiikkana.

Pohdin opinnäytetyössäni jonkin verran sanan, kehorytmiikka, merkitystä. Se on mielestäni ollut pitkään toimiva sana ja jotenkin sanana se on hyvin kuvaileva: rytmejä keholla. Kuitekin kehoon, kehomusiikkiin, tanssintutkimukseen ja rytmiikkaan syvemmin tutustuessani huomasin, että sana saattaa kuitenkin johtaa meitä harhaan. Englannin kielessä kehomusiikkia vastaa body music ja kehoperkussiota ja kehorytmiikkaa body percussion. Kehorytmiikka ymmärretään kuitenkin Suomessa hyvinkin moninaisesti ja se välillä haastaa käyttäjänsä. Musiikki- ja liikuntakasvatuksessa oman perehtymiseni mukaan rytmiikan avulla hahmotetaan liikkeen kautta musiikin elementtejä. Näin ollen kehorytmiikalla viitataan monesti siihen, että kehoa rummuttamalla hahmotetaan esimerkiksi musiikin sykettä ja siihen suhteessa olevia rytmejä tai vaikkapa musiikin muotoa. Tällöin saatetaan kadottaa myös kehomusiikin esittävä, instrumentaalinen puoli. Lisäksi kehorytmiikka vaikuttaa olevan häilyvä termi kehomusiikin ja kehoperkussion välillä.

Tietenkin esimerkiksi rytmimusiikin maailmassa sanalla rytmiikka on oma merkityksensä, eikä ole suoranaisesti rinnastettu musiikkiliikunnalliseen toimintaan. Tästä näkökulmasta kehorytmiikan termi on ymmärrettävissä. Kuitenkin se helposti tästäkin näkökulmasta taipuu enemmän kehoperkussion puolelle ja Terryn määritelmän mukaiset kehomusiikin elementit jäävät unholaan.

Pidän Terryn ajatusta kehomusiikin osa-alueista siksi tärkeänä, koska taidemuotona kehomusiikki käyttää jokaista hänen listaamaansa elementtiä, vaikka kehoa soittavan muusikon kehomuusikkous näyttäytyisi eniten esimerkiksi kehoperkussiivisesti. Kehorytmiikka ei ole terminä huono, mutta ajan saatossa siitä on kehittynyt niin monta eri tavalla ymmärrettävää muotoa, että itse olen päätynyt käyttämään mieluummin sanoja kehomusiikki ja kehoperkussio selkeyttämään käsitteistöä. 

Enemmän tästä aiheesta on opinnäytetyössäni, johon pääsee tästä linkistä.

Kuten aiemmin kerroin, haluan herättää keskustelua tästä aiheesta ja vastaan mielelläni pohdintoihin täällä ja some-kanavillani. Minulle voi lähettää myös sähköpostia osoitteeseen muskariina@gmail.com. 

Kosketa koskematta

Kesälomaillessa tänä vuonna oli erityisen vahvasti läsnä helpotus. Suomessa kesällä hetkeksi helpottanut koronatilanne päästi ihmisiä lähemmäs toisiaan ja antoi lomalaiselle lempeämmän kesäkauden niin yllättävän ja haastavan kevään jälkeen. Kuten edellisessä tekstissäni kerroin, alkukesä meni vain akkuja ladatessa jossain oudossa välitilassa. Rehellisesti sanoen en muista kauheasti koko kesäkuusta. Muistan nukkuneeni, syöneeni, nukkuneeni lisää. Taisin siivota ja kastella parvekkeeni kasveja. Joogan ja meditaation avulla aloin löytää itseäni uudelleen. Oli silti yllättävää ja jopa pelottavaa huomata, miten nopeasti olin ajanut itseni uuvuksiin.

Kuitenkin heinäkuun koittaessa, aloin olla oma itseni. Muhittelin uusia ideoita ja sain polkaistua käyntiin uusia projekteja ja jatkoin keskeneräisiä. Ennen kaikkea halusin tehdä itselleni tärkeitä asioita, joita en keväällä koronan takia voinut tehdä. Menin sekaisin onnesta, kun näin tuttuja kasvoja ja tunnustan: halailin. Kosketuksen merkitys itselleni on korostunut näinä aikoina. Tiedostan, että vielä ei ole aika kaulailla kaikkia, mutta otin ilon irti, jos tällaiseen ystävien kanssa tarjoitui tilaisuus. Halaukset vaikuttivat kuitenkin tulevan tarpeeseen myös niiden vastaanottajille ja etähaleja kehittelimme myös.

Itselleni kosketus on merkittävä osa vuorovaikutusta. Koskettaminen on helpoin tapa viestiä toiselle, että tämä on tärkeä. Kosketus ja koskettamattomuus viestivät paljon. Kun viime vuoden aikana tutkin kehomusiikkia, päädyin toistuvasti monista lähteistä kosketuksen merkityksen pariin. Kädellisinä meillä on suuri tarve koskettaa ja kokea koskettamisen kautta. Sen haastavat nykyajassa jo teknologian kehitys, mutta myös kulttuurimme sekä nyt vielä vallitseva korona-aika. Ja ajatellessani alkavaa syksyä, muistin taas kevään kosketusvajeeni.

Haluan pitää kirjoitukseni jokseenkin lyhyenä, joten en tällä kertaa mene syvemmin siihen, miten kosketus meihin vaikuttaa, mutta varmasti jokainen on jollakin tavalla huomannut, että kevät on pistänyt meidät kaikki pohtimaan koskettamista ja läheisyyttä melko paljon.

Omat ajatuskelani päätyivät suuntautumaan nopeasti elokuussa häämöttävään syyskauteen sekä lapsiin ja nuoriin, joita kohtaisin toivottavasti syksyllä. Jos aikuisilla on kosketusvaje, miten lapsilla? Tähän hain vastausta monista lähteistä ennen kauden alkamista. Turvavälit olisi pidettävä, lähiopetus alkaisi ja toimia hygienian parantamiseksi lisättäisiin.

Lukukauden alkaessa olin jo valmistautunut monin keinoin siihen, että soittamassa olisi mahdollisimman turvallista. Tietenkään kipeänä ei saa tulla tunnille ja nyt reilun viikon opetuksien jälkeen huomaan, että oppilaiden perheet ovat tästä myös ihailtavan tarkkoja. Vaikeinta oli kohdata vanhoja oppilaita, jotka varoittamatta saattoivat hypätä kaulaan huutaen: “Iina, mulla on ollut sua niiiiiiin ikävä!”. Nyt kuitenkin osaamme elää jo paremmin turvavälien kanssa.

Olen vilpittömän onnellinen lähiopetuksen alkamisesta. Huomaan, miten hyvää se tekee itselleni, mutta myös tunneillani käyville lapsille ja perheille, jotka lapsia harrastuksiin tuovat. Opettajana, joka tykkää istua vieretysten lattialla piirissä oppilaiden kanssa ja ohjata leikkejä, jotka tuovat turvallisesti fyysistä kontaktia oppilaiden välille, on välillä haasteellista säilyttää tunnin intensiivisyys ja ilo uusin keinoin, mutta toisaalta erävoittoja on jo lyhyessä ajassa tullut niin paljon tämän suhteen, että uutta kohti vain vauhdilla! Eniten olen pelännyt luisuvani opetusmalliin, jossa opettaja puhuu ja oppilaat kuuntelevat ja tottelevat niin, että kaikki tylsistyvät lopulta miltei kuoliaaksi. Muistan muutamia tällaisia hetkiä omasta lapsuudestani. Ne ovat olleet opettavaisia, enkä sano, että ne ovat kiellettyjä tai väärin. Musiikki tarjoaa vain mahdollisuudet oppia käyttämällä koko kehoa. Kokonaisvaltainen musiikin kokeminen tehostaa oppimista hauskalla tavalla ja opettaa meille myös ulkomusiikillisia taitoja. Oli huojentavaa huomata, että tämä on edelleenkin tunneilla mahdollista varsin pienin muutoksin.

Vuosi 2020 haastaa maailmaa monin tavoin, mutta toivoa ei kannata menettää. Satuin törmäämään Kari Enqvistin kolumniin, jossa Enqvist kirjoittaa siitä, miten maailma tulee muuttumaan pysyvästi pandemian myötä, eikä paluuta entiseen enää ole. Teksti herätti minussa monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Osa tiesi asian todeksi ja osa vastustaa edelleenkin muutosta, vaikka koen olevani muutosmyönteinen ihminen. Olen aina halunnut olla mukana muuttamassa maailmaa parempaan suuntaan kaikille, mutta tämä muutos ei ole haluttu, tähän on meidät pakotettu. Kuitenkin näen, että nyt jos koskaan on taisteltava, jotta työ esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja tasa-arvon puolesta ei valu hukkaan. Lomautukset ja kasvava työttömyys ovat todellisia ja koskettavat jo monia.

Vaikka joudumme pitämään maskeja ja turvavälejä vielä pitkään, on hyvä muistaa, että tarpeemme tulla kosketetuksi, nähdyksi ja kuulluksi eivät katoa. Joten huomataan, nähdään ja kehitetään tapoja täyttää näitä tarpeita toisillemme terveyttämme ja omaa tilaamme kunnioittaen. Miten voimme koskettaa toisiamme koskematta toiseen fyysisesti? Haastan jokaisen keksimään tähän uusia keinoja. Silloin emme kadota itseämme ja kykyämme tuntea empatiaa toisiamme kohtaan. Ajat ovat haastavat, joten huomataan hyvää harmanevassa syksyssä ja ollaan myötätuntoisia itsellemme ja toisille mahdollisimman usein.

Rankan kevään jälkeen

Kuten otsikkokin jo kertoo, kevät oli itselleni – kuten varmasti kaikille – rankka koettelemus. Kaikesta huolimatta kuitenkin valmistuin koulusta, opiskelin vielä yhden kurssin avoimessa, kirjoitin mielestäni hyvän opinnäytetyön kehomusiikista ja selviydyin lomalle haastavasta työkeväästä huolimatta.

Kuitenkin huomasin lomalle päästessäni olevani niin tööt, etten kyennyt tekemään mitään. Luulen käyneeni kastamassa varpaani burnoutin puolella jo kevätkauden lopulla. Jo ennen koronaa, suunnitelmissa oli kesälle paljon asioita, joista jäljellä ei ollut juuri mitään. Yritin saada otetta elämästäni ja ihanasta, lämpimästä alkukesästä, mutta mitä enemmän yritin, sitä enemmän lannistuin. Vasta silloin aloin huomaamaan, miten väsynyt oikeasti olin. Oli pakko toimia, mutta miten? Jo sängystä nouseminen tuntui vaativan enemmän ponnisteluja. Meditaatiokin tuntui kaukaiselta ja koko kehomieliyhteys – josta opinnäytetyössäni kirjoitin – tuntui omituiselta. Joinakin hetkinä tuntui, etten ollut kehoni tai mieleni kanssa yhtään läsnä. Pakottauduin kuitenkin meditoimaan. Ajatukset sinkoilivat mielessä kuin pingispallot ja selkä jumiutui istumisesta. Avasin YouTuben ajatuksella, että löytäisin sieltä jotakin meditaationi tueksi.

Pian hakutulokset ohjasivatkin joogaharjoitusten pariin. Pienen harkinnan järkeen rullailin jumppamaton makuuhuoneeni lattialle, vaikka mieleni olisi ehkä mieluummin halunnut lähteä ulos kävelemään kauniiseen auringonpaisteiseen päivään. Joogaan minulla on ollut pitkään omituinen suhde. Se on vaikuttanut aina liian hitaalta levottomalle luonteelleni, mutta vuonna 2015 aloitin astangajoogan. Se oli ensin hauskaa. Aloitin tunnit sijaisen kanssa ja hän oli erittäin kannustava ja pätevä. Sitten tunnin oikea vetäjä palasi Intiasta ja hänen treffiehdotuksensa torjuttuani, olinkin koston kohde ja päätin joogan saavan riittää hetkeksi. Alaselkäkin alkoi kipeytyä, kun tein liikkeitä väärin ilman kunnon ohjausta.

Nyt olin kuitenkin rullannut maton auki. Varmistin tuhat kertaa, että harjoitteet olivat varmasti aivan aloitteilijoille. En halunnut enää yhtään takapakkia 2017 tapaturmasta hitaasti paraneviin jalkoihini. Vuosi sitten kesällä pystyin jo hetken istumaan polvieni päällä ja korona-ajan etätyöt olivat heikentäneet lihaskuntoani entisestään. “Nyt vain kokeillaan.” mietin mielessäni, ennen kuin aloitin videon. Jo hartioita pyöritellessäni aloin huomaamaan, kuinka jumissa kehoni oli. En venynyt mihinkään ja kaikki tuntui vain kipeältä ja epämukavalta, vaikka kuinka varovasti tein. Keho kuitenkin muisti, että tämä on oikea suunta.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli tehdä näitä joogaan oikeastaan vasta harjoittavia videotreenejä illalla rentoutuakseni. Meditaatio pienen joogahetken jälkeen oli paljon mielekkäämpää. Keho alkoi antaa periksi jännityksistään. Ensimmäisen viikon ajan, olin joka päivä niin maitohapoilla, että tiesin hajroitusten tulevan tarpeeseen. En muista, kuinka nopeasti löysin illan pariksi aamujoogan samalata tubettajalta. Sitten YouTube ehdottikin jo kylkeen venyttelyohjelmaa. Oli aamuja, jolloin en halunnut tehdä ollenkaan harjoitteita. Menin kuitenkin keho edellä: jos keho oli väsynyt, annoin itselleni vapaapäivän, jos keho kaipasi vähääkään harjoitteita, sitten tein. Stressaantunut mieli kyllä keksii mitä ihmeellisempiä tekosyitä olla tekemättä. Kuitenkin nyt kuukauden harjoitteita tehneenä huomaan olevani jälleen “elävien kirjoissa”. Toisinaan oikein odotan illan tai aamun joogahetkeä. Pian voin siirtyä kokeilemaan “oikeita” sarjoja, sillä kehon venyvyys ja lihaskunto alkavat olla niin hyvässä kunnossa, ettei tunti riko kehoa.

Aloitan hiljalleen myös aktivoitumisen somessa ja täällä blogissani. Toivottavasti kesä kohtelee teitä hyvin. Kiitos kommenteistanne, niitä on ihana lukea. Otan palautetta ja aihetoiveita edelleen vastaan, jos toivotte minun keskittyvän johonkin tiettyyn aiheeseen. Nauttikaa ja eläkää, mutta muistakaa myös kuunnella ja helliä kehoanne – se meiltä aina välillä unohtuu kiireen keskellä.

Jos et ole käynyt vielä lukemassa opinnäytetyötäni kehomusiikista, se löytyy tästä linkistä

http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2020052413201

Poikkeusoloista päivää

Suurin muutos tuntuu olevan viikkojen sekoittuminen. Kun työskentelee pääsääntöisesti kotoa käsin, ei ole ollenkaan niin tarkka päivistä ja viikoista. Joudun pinnistellen muistelemaan, kauanko tässä tilanteessa ollaan oltu. Ehkä se on osa tätä selviytymismoodia: “turha laskea, annetaan vaan mennä, kunnes tää on ohi.” Viikkoihin on mahtunut isovanhemman poismeno, leivän leivontaa, siivousprojekteja, kasvien kasvattamista, videopuheluita ympäri maailman, uusia opetusmuotoja sekä – niin kuin varmasti kaikilla – elämän uudelleenrakentaminen.

Näiden viikkojen aikana on oma arki myllertänyt kovasti monen asian jatkuessa kuitenkin suhteellisen normaalisti. Kuulun siihen onnekkaiden ryhmään, jota ei irtisanottu tai lomautettu, mutta uusia muuttujia vaikuttaa ilmaantuvan joka viikko. Työ haastaa silti uudella tavalla ja on vaikuttanut myös työnteon rytmiin. Tavallaan nämä uudet järjestelyt kasaavat työn alkuviikolle vapauttaen tilaa loppuviikosta. Tästä huolimatta töistä palautuminen vie oikeastaan poikkeuksetta myös koko viikonlopun. Jossain välissä pitäisi myös opiskella ja valmistua. Milloin sille on aikaa?

Näiden uusien haasteiden edessä olen oppinut paljon itsestäni. Millaisia asioita arvostan opetustyössä, yksityiselämässä tai luovalla alalla ylipäätään? On ollut mielenkiintoista ja hetkittäin jopa epämiellyttävää oppia, millainen ihminen sitä oikeastaan on. Nimittäin itsetutkiskelu on ainoa keino selvitä. Hyvässä ja pahassa joudun ainakin itse kohtaamaan itseäni enemmän esimerkiksi yllättävän stressin takia. Osittain stressi johtuu siitä, että kalenteri tyhjeni rajusti ja osittain siitä syystä, että en osaa vielä tunnistaa kaikkia uusia aikasyöppöjä, joita etätyöt tuovat mukanaan. Kaikesta on tähän mennessä selvitty ja eriliaisia erävoittoja ja aluevaltauksiakin on saavutettu.

Valmistautumista etäopetukseen

Tahti kuitenkin kiihtyy helposti. On haastavaa vetää rajoja työlle, vapaa-ajalle ja opiskelulle, kun ne kaikki tapahtuvat samassa tilassa. Milloin saa lopettaa tuntisuunnittelun tai sohvalla loikoilun? Mikä on se paljon puhuttu riittävän hyvä? Tähän otin käyttöön ensin ulkoilun. Pystyn Helsingin kantakaupungin alueella liikkumaan melko vapaasti ja pyrin haukkaamaan happea päivittäin sellaisina aikoina, kun muut ovat kiinni omissa töissään ja arjessaan. Tämän lisäksi olen lisännyt ns. vapaa-ajan askareita itselleni enemmän, jotta varsinkin työt eivät valtaisi elämää täysin. Niiden siirtyminen kotiin on haastanut muuta aikaa verottaen eniten opiskeluajasta. Se ei lenkillä korjaantunut. Ja kävely tuntui enemmänkin paolta arjesta. Sitten järjestin aikaa taas meditaatiolle. Siitä tuli vedenjakaja vapaa-ajalle ja töille. Ennen töitä, varasin aikaa valmistautumiselle. Hengittelin ensin rauhassa aistien ympäristöäni suunnaten huomiota hiljalleen itseeni. Melko nopeasti kohtasin itsessäni kerroksia ja ajatuksia, joita en ollut huomannut ilmaantuneen tässä muutamien viikkojen aikana. On epävarmuutta, voimattomuutta, luovuutta, uusia ideoita, toivottomuutta, toiveikkuutta, turhautumista, raivoa. Näihin tunteisiin olen vasta kuluneen viikon aikana pureutunut ja alkanut niitä kohtaamaan. Kun aloitin säännöllisen meditoinnin, työn kuormittavuus laski heti. Ymmärsin paremmin, mistä oli kyse ja pystyin ottamaan paremmin huomioon ympäristöäni lähellä ja kaukaa kuormittamatta itseäni. Se vaati vain sen, että istahdin itseni kanssa alas. Luulin tehneeni sitä jo aiemmin – olenhan ollut “vain kotona” itseni kanssa jo viikkoja. Myös töiden jälkeen otan pienen hetken vielä kuulostelulle. Kun ottaa kaikki ajatukset vastaan sellaisinaan ja antaa niiden mennä, pääsee hiljalleen kerta kerran jälkeen helpommin tilaan, jossa oikeastaan riittää vallan mainiosti niin itselleen kuin muille.

Näin pääsin esimerkiksi käsiksi siihen, että viikoittainen laulamisen ja soittamisen määrä arjessani on vähentynyt ja pyrin sitä nyt lisäämään, sillä musisoinnilla on elämääni vain positiivisia vaikutuksia. Ruuduton aika on myös itselleni erittäin tärkeää. Näitä asioita on jokseenkin helppo tunnistaa, mutta niille on toisinaan vaikeampaa tehdä jotakin. Kuitenkin tällaiseen työstöön käytetty aika on välttämätöntä oman jaksamisen kannalta.

Nauttimassa auringosta

Meditaatio, liikunta ja ulkoilu ovat näköjään itselleni riittävät keinot jaksaa. Suosittelen varsinkin meditaation kokeilemista, jos jaksamisessa on haasteita. Ilmaisia sekä maksullisia meditaatiotaustoja löytyy netistä monia. Itse pyrin rauhoittumaan ilman, mutta en näe niissä mitään väärää. Tärkeintä on, että pystyy itse relaamaan. Olin kiinnostunut meditaatiosta jo lapsena. Varmaankin Star Wars ja Turtlesit innoittaneet siihen, mutta vasta parikymppisenä tuli aiheeseen tutustuttua enemmän. Tällaisen kausiluonteisen meditaation aloitin 2013 tienoilla. Yksi merkittävimpiä kirjoja itselleni oli Russel Simmonsin ja Chris Morrowin kirjoittama kirja Menesty tyyneyden avulla – opas yksinkertaiseen meditaatioon, joka tarttui käteeni pari vuotta sitten kirjakaupan alennusmyynnistä. Kirja käy läpi oikeastaan vain sitä, miksi käyttää kaiken aikansa perusteluille siitä, miksi ei meditoi. Välillä oli vain pakko pysähtyä nauramaan. Vasta viimeisillä sivuilla mennään itse meditaatioon. Mielestäni ei ole vain yhtä tapaa meditoida oikein ja varmasti joku voisi olla sitä mieltä, että se mitä kutsun meditaatioksi, ei ole meditaatiota nähnytkään, mutta niin kauan kun se toimii minulle, se on oikea tie.

Niin ja sitten kaiken vakavan toiminnan vastapainoksi olen ladannut itselleni TikTokin. Se on eräänlainen nuorten sovellus puhelimelle, jolla voi kuvata itsestään videoita. Itse innostuin lipsynkkauksesta. Jotkin TikTok-julkkikset käyttävät aikaa ja rahaa videoiden tekemiseen ja muokkaamiseen, mutta pointti on se, että voit julkaista pienellä vaivalla “kerralla purkkiin”-mentaliteetilla videoita, joissa ei tarvitse olla päätä eikä häntää. Ja se tuo myös aivan uudenlaista mielenrauhaa. Suosittelen!

Kaikki keinot kehiin! Kyllä tästä selvitään ja tsemppiä tuleviin koitoksiin!

Koskettavaa asiaa

Pienessä hetkessä on tapahtunut paljon. Vielä viime viikolla aika kului oppilaiden kanssa soittaessa, opinnäytetyötä kirjoittaessa sekä opiskellessa ja tällä viikolla tilanne on varsin erilainen. Etäopetuksen haasteet varmasti selätetään tulevina viikkoina ja elämä voi jatkua niin normaalina kuin se näissä poikkeusoloissa voi jatkua.

Olen ollut skeptinen tällaista etäopetusta kohtaan, sillä kaikki opettamani aineet perustuvat yhteismusisointiin, vahvaan ja monipuoliseen vuorovaikutukseen ja oma osaamiseni tällaisten oppimistilanteiden luomiseen ja mahdollistamiseen. Yhteissoiton opettamisen saralla on myös teknologisia haasteita, jotka rajoittavat etäopetusta. Olen kuitenkin eilisen etäopetusilmoituksen jälkeen alkanut pohtimaan tätä “mahdotonta” aihetta uusista näkökulmista. Yksi syy skeptisyyteeni oli OPH:n ja Metropolian järjestämä Virtuaalimuskarikurssi muutama vuosi sitten. Jo siellä kävi ilmi, että etäopetus, varsinkaan yksipuolinen etäopetus, ei ikinä yllä samaan kuin lähiopetus. En muista mihin tutkimuksiin vedottiin, joten en avaa tätä sen laajemmin tässä. Onneksi kuitenkin harjoittelimme erilaisia tapoja opettaa etänä. Ajattelin, ettei se ihan lähitulevaisuudessa ole pakollista ja siihen voisi tarpeen tullen siirtyä hiljalleen. Toisin kävi.

Vastustanko etä- ja verkko-opetusta? Tämähän on nykypäivää ja kehitys kehittyy. Niin kehittyy, enkä ole sitä vastaan ollenkaan. Olen huomannut, ettei vastustukseni liitykään etäopetukseen tai verkkomateriaaliin vaan kipupisteet löytyvät muualta teknologiasta. Teknologia on helpottanut monia asioita opetuksessani. On se välillä lisää yllätystuntejakin tuonut työviikkoon, mutta pääosin kehitys on ollut positiivista. Se, mitä opetustilanteissa tunneillani ja koulutuksissani tapahtuu, onkin ihmisten välinen vuorovaikutus. Nykyään on harvoin tilanteita, joissa ehditään kohdata toinen (saati itseään) ja oppia olemaan erilaisten ihmisten kanssa. Netissä algoritmit tarjoavat meille juuri meitä kiinnostavia tuotteita, palveluita ja muita mieltymyksiämme vastaavia sisältöjä. Samaan sortuu helposti myös arjessa. Olen saanut itseni useamminkin kiinni tunteesta, kun pinna kiristyy jonkin epämiellyttävän tai suunnittelemattoman hankalan asian ilmaantuessa muuten niin kivaan päivään. Olemme jatkuvasti “hälytysvalmiudessa” puhelimeen ilmestyvien ilmoitusten takia. Onneksi näiden säätelyyn on nykypäivänä monia keinoja, jotta elämä ei kuormittuisi informaatiotulvasta. Kuitenkin työelämässä on tärkeää olla tavoitettavissa mahdollisimman paljon.

Ryhmäopettajana huomaan kiireen myös tunneillani. Se ei johdu minusta, vaan sisään marssivista osallistujista. On mahtavaa tarjota jotakin sellaista tunnilla, mikä musiikin oppimisen lisäksi rauhoittaa kehoa ja mieltä. Aina ei voida tehdä molempia, mutta olen huomannut usein vastauksen löytyvän kehosta. Jos keskittyminen oppimiseen on vaikeaa, voi kehoa aktivoimalla tai rauhoittamalla palauttaa fokuksen taas tekemiseen. Rauhoittumisen ei aina tarvitse olla pitkä rentoutusharjoitus lattiatasossa vaan se voi olla myös pieni, ohimenevä harjoitus, jossa osana tekemistä on esimerkiksi painava silitys. En ole minkään alan terapeutti tai tanssinopettaja ja pohjaan kaiken tietoni aiempiin kokemuksiini ja lukemaani kirjallisuuteen. Esimerkiksi eräälle perheenjäsenelle joululahjaksi hankkimastani kasvojoogakirjasta on ollut paljon apua, vaikka en sitä ihan heti musiikkipedagogisena apuvälineenä osannut nähdä.

Miten nämä asiat kytkeytyvät ajatuksiini etäopetuksesta? Koen, että yksi suurimmista haasteista etäopetuksessa on ilmapiirin luominen samanlaiseksi kuin tunneilla. Kun olemme samassa tilassa, teemme paljon tiedostamattomia havaintoja ympäristöstämme ja reagoimme niihin automaattisesti. Opettajana minun on helppo saada kiinni osallistujien olotilasta ja mukauttaa opiskelua tarpeen mukaiseksi. Kun olemme etäällä, ensinnäkin näemme vain sen, mitä kamera tallentaa. Välttämättä ei ole tarpeeksi tilaa liikkua ja nettiyhteyden toimivuus tekee yhtäaikaisesta tekemisestä mahdotonta viiveineen. Luulen, että tämä tilanne mahdollistaa paljon uusia näkökulmia opettamiseen etänä niin minulle kuin kollegoille ympäri maailman. Olen lyhyessä ajassa saanut monta mielestäni kokeilemisen arvoista ideaa ja voin niitä myöhemmin somessa jakaa, mikäli ne toimivat ryhmieni kanssa. Mutta asia, josta olen eniten huolissani: koskettaminen. Nyt elämme hetken aikaa, jossa turhaa kontaktia ymmärrettävästi on vältettävä, mutta olemme silti ihmisiä kontaktitarpeemme kanssa. On kyse koulutuksista tai oppitunneista, niillä tapahtuu aina koskettamista. Siksi tämän sekavan tekstin kauniiksi lopuksi tarjoan videon, jossa voimme hyödyntää omaa koskettamista kehomusiikin keinoin. Jos ajatus koskettamisesta tuntuu vieraalta, ota tämä motorisena harjoituksena, kehosi kääntää sen tarvitsemaansa muotoon.

Aurinkoa ja käsienpesua!

Yhden unelman toteutuminen

Vuosi oli kai 2012 tai 2013, kun ensimmäistä kertaa törmäsin YouTubessa soittimeen, johon ihastuin ensi kuulemalta. Soitin oli omituinen ja oli vaikea uskoa, että siitä lähti niin kaunis ääni. Duo nimeltä Hang Massive soitti maagisesti hang drumia. Tuohon aikaan oikein hamstrasin soittimia, jos vain budjetti antoi myöten ja lähdin googlaamaan, mistä löytäisin tuollaisen soittimen.

Se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista, sillä tuohon aikaan soittimia ei valmistettu kuin harvoille ja valituille. Jonkin lähteen mukaan piti lähettää Sveitsiin valmistajille motivaatiokirje, miksi tarvitsi kyseisen instrumentin. Samalla selvisi myös soittimen hinta ja luku sai aikaan pienen hypähdyksen penkissä ja valtavan pettymys perään. Tuohon soittimeen ei silloisen valmistumisen korvilla olevan opiskelijan budjetti riittäisi.

Juttu jäi joksikin aikaa, mutta aloitin varovaisen säästämisen, että jos sitten joskus…

Kuitenkin seuraavana kesänä Maailma Kylässä -festarien aikaan, Kaisaniemen puistossa soitti mies saman näköistä soitinta. Oli pakko pysähtyä kuuntelemaan. Näin myös hänen myyvän levyään ja päätin samantien ostaa sen. Soittaja oli Lauri Wuolio, joka tunnetaan paremmin ehkä nimellä Kumea Sound. Hän soitti kupolaa. En vieläkään varmuudella tiedä, mikä on näiden soitinten ero, lieneekö vain valmistaja?

Rakastan Kumea Soundia ja Hang Massivea suuresti. Molempia olen päässyt kuuntelemaan useammin Suomessa ja noiden soittimien lumoavaa soundia en osaa vieläkään kuvailla. Toki pelkkä soitin ei ole se juttu. Edellä mainittujen muusikkojen ammattitaito saa taiottua soittimista sen kaiken maagisen äänimaiseman ulos.

Koko ajan olin säästänyt sitä varten. Kerran erittäin tiukan, yllättävien kulujen jälkeen, matkabudjetoinnin yhteydessä mietin, että ostankohan koskaan tuota soitinta ja olisikohan parempi nyt vain käyttää summa elämän muiden kulujen kattamiseen. Sitten kuitenkin taas, tällä kertaa kehomusiikki toi minut aiheen äärelle. Nimittäin Peter Stavrum Nielsen saapui opettamaan Body Rhythm Hamburg Festivalille 2019 ja mukanaan hänellä oli handpan.

Livenä tanssisalin akustiikallakin soitin soi upeasti ja miellyttävästi ja tarve soittimeen kasvoi. Nyt jopa tiesin luotettavan valmistajan. Nimittäin näitä soittimia on edullisesti myynnissä jos missä nykyään, mutta soundi voi olla todellinen pettymys, vaikka olisi valmis investoimaan. Joten, jos pohdit hankintaa, tutki ja ota selvää! Pitkän pohdinnan jälkeen päätin, että pieneksi porkkanaksi kiireen keskellä, saisin ostaa itselleni valmistujaislahjan etukäteen. Tämän takia helmikuussa 2020 matka suuntautui kohti Berliiniä. En muista, milloin viimeksi sydän olisi hakannut niin lujaa uutta soitinta kokeillessa. Ensi kosketukselta tiesin, etten Inner Soundilta kävelisi pois ilman tuota ihmeellistä soitinta mukanani.

Niinpä melkein kymmenen vuotta myöhemmin ensi “kosketuksesta” olen erittäin onnellinen tämän soittimen omistaja ja lupaan jakaa sen maagista sointia mahdollisimman monelle. Ensin tietenkin tarvitaan harjoitusta. Mutta tämä oli muistutus itsellenikin siitä, että hulluimmatkin unelmat voivat käydä toteen.

Unelmia kohti tänäänkin!