Uuden ja vanhan keskellä

Helmikuu on ehtinyt jo puoliväliin, kun saan vihdoin kirjoitettua ajatuksiani taas tänne. Kun edellisestä lentomatkastani ulkomaille oli kulunut vuosi, aloin tarkastelemaan tarkemmin kulunutta vuotta. Vuosi sitten tähän aikaan koronavirus oli vasta lipumassa kohti Suomea, enkä osannut kuvitellakaan, millaiseen jamaan koko maailma joutuisi. Nyt tapetilla vaikuttavat olevan tapahtuma-alan huono tilanne, ihmisten jaksaminen ja rokotteet. Ja tekee

Olipahan vuosi!

Olen kokenut välillä erittäinkin huonoa omatuntoa siittä, etten ole kirjoittanut tänne mitään – nimittäin sanottavaa kyllä olis vaikka mistä! Lokakuussa kuitenkin alkoi arki hitaasti kiihtymään. Vapaapäiviä löytyi vähemmän ja vähemmän sekä alati vaikeutuva koronatilanne hiillosti arkea monin tavoin. Opiskelin, tein töitä, työskentelin taideproggiksieni kanssa (joista tietoa enemmän ensi vuonna). Lupauduin asioihin, joihin omat rahkeeni eivät

Kehomusiikki, mitäs se nyt olikaan?

“Se on sellaista oman kehon läpsyttelyä.” erehdyn itsekin monesti naurahtaen sanomaan. “Se on niitä musatunnin apujuttuja, että lapset oppii musiikkia.” “Niin siis kyllähän minäkin tavallaan rytmiikkaa käytän työssäni.” “Kehorytmiikka on kyllä kauheen hyödyllistä” Yksi keskeisimpiä teemoja opinnäytetyössäni oli määritellä jotenkin ymmärrettävään muotoon, mitä tämä “itsensä läpsyttely” on. Haluan herättää keskustelua ja ajatuksia jakamalla omia pohdintojani

Kosketa koskematta

Kuitenkin heinäkuun koittaessa, aloin olla oma itseni. Muhittelin uusia ideoita ja sain polkaistua käyntiin uusia projekteja ja jatkoin keskeneräisiä. Ennen kaikkea halusin tehdä itselleni tärkeitä asioita, joita en keväällä koronan takia voinut tehdä. Menin sekaisin onnesta, kun näin tuttuja kasvoja ja tunnustan: halailin. Kosketuksen merkitys itselleni on korostunut näinä aikoina. Tiedostan, että vielä ei ole